Minä täällä vain taas

Tää on kokonaisuuessaan Wattpadissa.

Viaton

Juoksin pääkadulta kääntyvälle tielle. Hidastin vauhtia vasta kerrostalon ovella näppäillekseni ovikoodin. Laitoin merkille oudon, tumman auton asukkaiden parkkipaikalla. Juoksin raput ylös ja pysähdyin ovelle, jossa roikkui kaunis, käsintehty kyltti. Irina piti taiteesta. Löysin avaimeni taskustani hetken etsinnän jälkeen. Irina oli antanut ne minulle heti muutettuamme. Astuin sisään, vedin kuulokkeet korvistani, otin kengät jaloistani ja menin suoraan jääkaapille. Appelsiinimehua ja omena. Täydellistä juoksulenkin jälkeen. Avasin tv:n ja selasin kanavia. Olin juuri ehtinyt löytää sopivan ohjelman, kun Irina tuli kotiin. "Moi Irina!" Huikkasin hänelle. Vastaus kuului: "Tervehdys, Hiirulainen!" Hän oli kutsunut minua Hiirulaiseksi ja Minttua Jänikseksi niin kauan kuin muistin. Hiirulainen ei oikeastaan ollut kovin huono ilmaisu. Huonompiakin olen kuullut, eikä hän tarkoittanut sitä pahalla. "Mistäs tuo epätavallinen iloisuus on?" Ihan kuin hän ei arvaisi. "Tiedät kyllä, että kesäloma alkaa huomenna. Näin oudon auton ulkona. Onko tänne muutettu?" Hän tuli viereeni sohvalle."Kuten huomaat, olemme tässä asunnossa ainoat." Hymähdin. Kohteliaisuudesta. Hän jatkoi: "Eikun vastapäiseen asuntoon muuttaa joku nuori mies. Ajaa bemaria." Aloin kiinnostua. "Hyvänkin näköinen?" "En tiedä, en ole nähnyt. Toivotaan."

Lähdin seitsemältä. Juuri kun olin lukitsemassa ovea, kuulin loksahduksen takaani. Käännyin katsomaan ja näin ruskeahiuksisen, pitkän nuoren miehen. Hänen täytyi olla se uusi naapuri. Ensivaikutelma näytti komealta. Hän katsoi minua hetken ja sanoi sitten:

"Hei."

"Hei." Vastasin. Hän katsoi minua yhä.

"Eikö ole vähän liian myöhä lähteä juoksemaan?" Hän katsoi lenkkareitani, jotka Irina oli ostanut minulle juoksemista varten. "Ei. Heippa!" Sanoin ja lähdin. Olin oppinut heipan ja ripeän lähdön toimivan tuollaisissa tilanteita. Ihmettä, kellohan oli vasta seitsemän. Mitä se sitä paitsi tuolle tyypille kuului? Ajatuksissani melkein törmäsin Herra Afroditeen, Irinan kissaan. Sen nimi oli kuulemma kunnionosoitus kreikkalaiselle mytologialle. Afrodite oli kreikkalaisessa mytologiassa muistaakseni rakkauden jumalatar. Tai ehkä kauneuden. Varmaan molempia. Herra Afrodite oli siis poikakissa, vaikka Afrodite itse oli nainen. Kumarruin rapsuttamaan sitä korvan takaa ja se aloitti kehräyksen välittömästi. Tulin toimeen kaikenlaisten eläinten kanssa, paitsi ötököiden. Niitä pelkäsin kuollakseni. Osasin rauhoitella eläimiä ja ikäänkuin laskeutua henkisesti niiden tasolle. Tai ainakin ajatella pitkälti kuin ne.

"Hejssan Afrodite. Menehän kotiin, viestitän Irinalle että päästää sinut sisään." Kuiskutin ja tuuppasin sitä hellästi takamukseen kengänkärjelläni. Afrodite lähti naukaisten ylös. Ovesta ulos päästyäni kaivoin kännykkäni esiin ja lähetin Irinalle viestin:

"Afrodite odottaa oven takana. Näin sen uuden tyypin." Hän vastasi lähes välittömästi, kuten aina. Irinan hyviä puolia.

"Ok. No?" Naurahdin. Juuri niin hänen tapaistaan janota tietoa uudesta, nuoresta miehestä.

"Aika komea. Eikös hän olisi vähän liian nuori sinulle???"

"Hei! Onko kymmenen vuotta nyt niin paljon?"

"Ööö... On."

"Pyh. Herra odottaa ruokaansa, täytyy mennä. Öitä!"

"Öitä!" Irina lähetti vielä hymiön ja tiesin ettei hän ollut loukkaantunut. Lähdin juoksemaan kohti pääkadun toista päätä. Juostessa pystyin ajattelemaan ja musiikin soidessa saatoin unohtaa. Kaiken. Jalkani kuljettivat minut automaattisesti kotiin ja yläkertaan. Vasta huoneessani otin kuulokkeet pois. Katsottuani tv:tä noin tunnin lähetin Mintulle viestin:

"Tapasin Irinan uuden naapurin. Aika komea, mutta outo." En mennyt yksityiskohtiin, koska tiesin Irinan pitävän yhteyttä Minttuun. Huomasin olevani aika väsynyt, joten päätin mennä nukkumaan.

Heräsin kahdeksalta puhelimeni herätykseen. Päättäjäiset alkaisivat yhdeltätoista, mutta joku oli saanut päähänsä, että oppilaiden pitäisi olla paikalla jo kymmeneltä. Kaikki oli kyllä laitettu jo valmiiksi edellisinä päivinä. Söin aamupalaa ja pukeuduin kauniiseen, valkoiseen mekkoon, jossa oli isoja sinisiä kukkia. Olin ostanut sen viime viikolla. Muisto sai minut hymyilemään. Moona, äitini, oli antanut rahat ja olin mankunut Irinan mukaani. Irina tahtoi Mintun puhelinäänestykseen, eli hän lähetti kuvan ja Minttu mielipiteensä. Olimme olleet tästä mekosta yksimielisiä.

Meikattuani menin ulos odottamaan Irinaa, jonka oli määrä tulla hakemaan minut varttia vaille kymmenen. Pian kuulinkin auton äänen, ja Irina kurvasi pihaan. Nousin autoon.

"Joku näyttää kauniilta tänään." Irina tiesi miten kohottaa itseluottamustani. Kiitin ja aloin hyräillä radion tahdissa. Olimme perillä kahdessa minuutissa. Kävelin luokkaan ja istuuduin. Hetken päästä Kaija tuli puhumaan kanssani kesälomasuunnitelmista.



Heräsin Irinan sohvalta puolen päivän aikaan. Olimme käyneet uimassa eilen illalla. Noin viidentoista kilometrin päässä olevalla järvellä oli kaunis poukama, jossa en ollut ikinä nähnyt ketään muita. Vesikin oli lämmintä.

Nousin ylös ja puin päälleni farkkushortsit ja flanellipaidan, jossa oli puolipitkät hihat. Se ei peittänyt tiikerinraitoja ihossani, mutta oli liian kuuma pitkähihaiselle. Viillot muutaman vuoden takaisesta yrityksestäni tappaa itseni viiltämällä ranteeni auki olivat parantuneet hyvin. Silittelin niitä hetken. En tehnyt sitä enää kovin usein, mutten ollut täysin lopettanut. Viillot vain olivat reisissäni. Siirryin aamupalalle. Lopun pävää luin Agatha Christietä ja nautin lomastani.

Illalla olin lähdössä kotiin, kun se iski minuun. Istuin sohvan reunalle ja taistelin hetken pyörrytystä vastaan.

"Mikä on?" Irina kysyi.

"Pyörryttää" mutisin vastaukseksi. Kun hän kysyi pärjäänkö, huoli kuulsi hänen äänestään. Nyökkäsin, mikä vain lisäsi pyörrytystäni.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin kävelin kotipihaan. Oloni oli parantunut muutamassa minuutissa, mutta olin silti kävellyt kotiin. Sisälle tullessani löysin keittiön pöydältä lapun, jossa luki vanhempieni olevan Helsingissä. Hyvä. Se nimittäin tarkoitti, että he eivät olisi paikalla ainakaan viikkoon, parhaimmillaan puoleentoista. Menin jääkaapille ja otin kulauksen mehupurkista. Nojasin työtasoon se kädessäni. Sitten pyörrytys iski takaisin niin nopeasti, etten ehtinyt taistella vastaan.

Heräsin. Ensimmäisenä näin oman käteni. Ihmettelin hetken, mitä tein lattialla. Sitten muistin. Nousin hitaasti pystyyn, mutta pyörrytys oli poissa. Otin mehupurkin pöydältä ja join sen tyhjäksi. Katsoin kännykkääni. Hitto. Olin ollut pyörtyneenä melkein viisi minuuttia. Sinä aikana Irina oli ehtinyt lähettää seitsemän huolestunutta viestiä. Vastasin hänelle: "Sori. Kävin suihkussa." Vastaus kuului: "Oikeasti?" "No ei. Pyörryin. Menen nytten nukkumaan, öitä." Todellisuudessa en nukahtanut vielä kahteen tuntiin.

Toisaalla Mintun puhelin kilahti.

***

Minttu

Puhelimeni kilahti. Katsoin viestin. Se oli Irinalta. "Hän on täällä. Se on alkanut. Sophie on murtumassa." Ei helvetti. Minun täytyisi lähteä Taivasalaan. Olin aina tiennyt sen. Nyt täytyisi vain hypätä koneeseen. Menin pakkaamaan tavaroitani.

***

Kertokaa pidittekö, saa sanoa suoraan...

Tykkäsin. Meni jännäksi. Jatka ehdottomasti!
Ainoa miinus on se että kohtaukset ja paikat vaihtuvat niin nopeasti, ettää tuntuu kuin skippaisi jotain. Tai itse ainakin oon sillei oho mites nää jo tänne päätyi. Jos vähän pidempään kuvailisit esim ympäristöä ja tapahtumapaikkaa niin olisi kiva. Mutta toisaalta tää on vaan mun tottumus josta syytän Dovstojeskia.

Ok, muokkailen sitä sitten joskus... En oo kovin hyvä kuvailemaan, taas yks asia missä eroan siskostani. Tarina on siis kyl Wattpadis pitempänä. Tai no, luvut on kyl aika lyhyitä...

JinxCastle12672 kirjoitti:Ok, muokkailen sitä sitten joskus... En oo kovin hyvä kuvailemaan, taas yks asia missä eroan siskostani. Tarina on siis kyl Wattpadis pitempänä. Tai no, luvut on kyl aika lyhyitä...

Ok. Heitäs jotain tänne meidän riemuksi? :3 Lisää tarinaa siis. Mua häiritsee jos en tiedä miten päähenkilölle lopulta käy. *must read mooooaar*

Tää on sit prologi et älkää ihmetelkö...





Kerrotaan tarinaa, että Suomen metsissä asuu Suomettarien yhdyskunta. Suomettaret ovat suurimmaksi osaksi naisia, mutta heidän joukossaan on myös miehiä. Suomettaret elävät pidempään nuorina, mutta lapsuus ja vanhuus ovat normaalimpaa lyhyempiä. He osaavat taikoa, ilmiintyä ja manifestoida. Jotkut heistä osaavat myös lukea ajatuksia ja harjoittaa telepatiaa. Heillä on neljän ja puolen kuukauden raskausaika, mutta keskenmenot ovat yleisiä ja syntyvyys kuolleisuus prosentit suuria.

He elävät luonnossa, useimmiten metsissä, missä he ovat turvassa ulkomaailmalta. On myös Maailmattaria. Suomettaret ovat vain suomalaisia Maailmattaria. Esim. Afrikassa on Afrikattaria. Heidän verkostonsa on maailmanlaajuinen.

Sophie kertoo itsestään (sori kun nää on vääräs järjestykses...)


Sophie. Minun nimeni on Sophie. Asun Niiajoella ja olen 17-vuotias. Minulla on paksu tummanruskea tukka ja vihreät silmät. Minua kiusattiin koulussa, lähinnä henkisesti. Ei yhtään ystävää. Kakkosluokalla kaikki tuntui menevän paremmin, mutta sitten se kaikki revittiin minulta. Muutimme tänne paikasta nimeltä Taivasala. Uudessa luokassani olin yksinäinen, kaukaa kierretty, se joka oli aina viimeinen.

Olin hylkiö.

Sain myöhemmin ystäviä, mutta en koe heitä ystävinäni. Rita on kyllä ystävällinen, mutta valitsee aina Annen sijastani. Anne taas on vihainen ja katkera koko maailmalle, ja purkaa sen minuun. Rita lupasi soittaa minulle kesällä, muttei ole tehnyt sitä. Aivan kuten viime vuonnakin. Ja sitä edellisenä.

Suojakuorenani on tätini Irina. Ja Minttu. Minttu on siskoni. Meillä on kolmen vuoden ikäero ja hän ja Irina ovat tärkeimmät ihmiset minulle. Vanhempani eivät pahemmin välitä. He sanovat, että muutimme isän töiden vuoksi. En usko sitä. Muutimme, koska Minttu karkasi. En tiedä syytä, mutta tiedän, että se särki sydämeni. Olemme pitäneet yhteyttä sähköpostilla, puhelimilla ja Skypellä. Minttu loi uudet tunnukset itselleen ja otti yhteyttä minuun. Hänen lähtönsä jälkeen minä tarkistin epätoivoisesti puhelimeni ja sähköpostini aina kun aikaa oli puoli minuuttia tai enemmän. Kolmantena päivänä sain sähköpostiviestin. Siinä oli vain yksi kuva. Minun, Mintun ja Irinan oma merkkimme.

Uu. Menee jännäks! Ja jesh fantasiaa kehiin. Varjokani tykkää.  
ja vinkkaan @Lassikko lue ihmeessä. (Lassikko on fantasia-friikki). :p
//
..
ja anna kun arvaan tää koodi ei vielkää oikee toimi. ehhe.

Varoitus! Saattaa järkyttää heikkohermoisempia ehkä? Lukeminen omalla vastuulla...


Tää on taas tosi lyhyt, enempää en oo tällä hetkellä kirjoittanut. Todennäköisesti epätodenperäinen kuvaus... Muokkaan näitä ehkä viel joskus.


Käveli keittiöön ja nappasin kaksi keittiöveistä mukaani. Toimin kuin jonkinlaisessa sumussa, mikään ei enää tuntunut todelta. Menin kylpyhuoneeseen ja kävin lattialle makaamaan. Ainakaan Moonan matot eivät tahraantuisi vereeni. Ei, en halunnut ajatella Moonaa nyt. Työnsin hänet pois mielestäni ja muistelin onnellisia hetkiä Mintun ja Irinan kanssa. Sitten vein veitset ranteilleni ja vetäisin käsiäni poispäin toisistaan. Huusin. Tunsin lämpimän veren valuvan iholleni. Hetken päästä kipu lakkasi. En tuntenut enää mitään. Makasin siinä kunnes silmissäni alkoi sumeta. En tiedä kauanko aikaa oli kulunut. Sumeus alkoi juuri muuttua mustaksi kun kuulin jonkun huutavan nimeäni. Kuka se ikinä olikaan, en tunnistanut häntä enää. Mustuus saavutti minut.


------

Tuo on kaikki mitä muistan. Seuraavassa muistossani makaan sairaalasängyssä ja Irina istuu vieressäni. Minusta on aina tuntunut, että jotain tapahtui ennen kuin menetin tajuntani. En vain ole koskaan saanut sitä muistoa kiinni. Minusta vain tuntuu, että jotain, joka liittyy vereeni, tapahtui. Ja että Irina oli silloin vieressäni.

Huiui.. Irinalla jotain salattavaa? Nyt menee jännäksi. Kylmät väreet kun luin tuota viimeistä osaa.
//
Ja miksi oon kommentoinut niin paljon enkuksi että suomeksi kirjoittaminen tuntuu tönköltä. Apuva. 

Mutta siis jatka ihmeessä.

Englanti nyt vain on niin ihanaa  

O.0 Lisää tätä. Btw. lukeeko tuossa vahingossa "viillot vain olivat reisissäni" eikä "ranteissani"?

Lassikko kirjoitti:O.0 Lisää tätä. Btw. lukeeko tuossa vahingossa "viillot vain olivat reisissäni" eikä "ranteissani"?

Mä luulen että se tätänykyää viiltelee vain jalkojaan. Eli ihan tahallaan lukee noin kai. Ja kääk mä en osaa kirjoittaa suomea. Eikun siis suomeksi. lol. XD
This is terrible. I no longer are able to communicate in Finnish. Damn you Twitter.

Siinä pitäis lukee että "viillot vain ovat reisissäni", tarkotan sillä, että ranteissa ne on näkyvillä mut reisissä ei, joten Soph tekee ne sinne
Selitys 6/5

Juu oot Admin oikeessa

Admin kirjoitti:Mä luulen että se tätänykyää viiltelee vain jalkojaan. Eli ihan tahallaan lukee noin kai.

JinxCastle12672 kirjoitti:Siinä pitäis lukee että "viillot vain ovat reisissäni", tarkotan sillä, että ranteissa ne on näkyvillä mut reisissä ei, joten Soph tekee ne sinne
Selitys 6/5

Voittajafiilis kun käsitin ton tarinasta just niinku tarkoitit ja Lassikko ei. Kyllä tämä on kilpailu.

Aivan selvästi.

joo täs ois vähä uuen luvun alkua... jatkan varmaan sunnuntaina mutten lupaa mitään...


-Soph! Huuto tuli alakerrasta. Ääni sai minut haukkomaan henkeäni. Voisiko se olla? Juoksin portaat alas ja suoraan halaamaan häntä. Hetken ajan Mintun mustat hiukset peittivät näkökenttäni. Hän tuoksui ihanalle. Minttu irrotti otteensa ja katsoi minua pitkään. -Kuinka olet voinut? Hän kysyi varovaisella äänellä. -Normaalisti, vastasin. Vastasin aina normaalisti, koska en halunnut nähdä hänen silmissään sitä kipua, jonka todellisuuden ääneen lausuminen aiheutti. Minttu vaihtoi aihetta. -Mennäänkö Irinalle? -Hän voisi tulla tänne, Moona ja Ilpo ovat poissa ainakin viikon. -Ok, laita hänelle viesti.

Soph: Tule tänne. Minulla on yllätys.

*tajuaa että forkka tarvitsee <3-hymiön*

Joo niin tarvii. Yritän ehtiä jaksaa jatkamaan tätä viikonloppuna...♥