Kyyneleitä (voi ahdistaa tiettyjä henkilöitä)

/ Huomhuom! Sain innostuksen alkaa julkaisemaan tarinoitani täällä. Osa voi olla joillekkin tuttuja, koska olen julkaissut näitä aiemminkin jossakin. Tämä on muistaakseni kuitenkin ennestään julkaisematon. Pieni lyhyt tarina joka voi olla täynnä virheitä, mutta olempa ainakin yrittänyt. Kiitos

Kyyneleitä

Hän lauloi niin kauniisti. Tuo nuori nainen osasi juuri sellaisen taidon, mistä pidin. Hän osasi laulaa. Kun tyttö lopetti laulamisen, olin yhä hiljaa. Neito kävi sängylleen makuulle, ja näin pari kyyneltä putoavan hänen silmistään.

Emme puhuneet siitä ikinä. Miksi olisimme puhuneet? Se oli mennyttä. Laskin käteni varovasti hänen poskelleen ja silitin häntä varovasti. Tyttö sulki silmänsä, mutta jatkoin silti silittämistä. Tiesin hänen saavan paremmin unen, kun silitin hänen poskeaan.

Oli jo myöhä, kun kävin itse kellarin kovalle lattialle makuulle. En olisi saanut olla neidon luona, kun hän kävi maaten, mutta pakkohan minun oli. Rakastin häntä. Asuin kuitenkin kellarissa ja olin niin saastainenkin, ainakin hänen isänsä mielestä.

En tiennyt miksi kävin makuulle. Olisin voinut istuakin, kun en kerta nukkunut. Ei siellä voinut ihmissielu nukkua. Paikka oli täynnä rottia ja niiden jättämä haju oli niin kuvottava, että pahaa teki, vaikka siellä olisi vain käynyt. Minä kuitenkin asuin täällä.

Mietin nuoren naiseni pehmeitä hiuksia, joita sain silloin joskus koskea. Nyt en olisi saanut edes katsoa häntä. Niin likaisen teon olin hänelle tehnyt. Se on jo kuitenkin mennyttä, historiaa. Emme voisi sille mitään. Vielä kesällä olimme valmiit menemään naimisiin vaaraa uhaten, nyt en voisi kuvitellakaan vieväni häntä vihille.

Tyttöön sattui vieläkin, varsinkin, jos koskin hänen vatsaansa tai kylkeensä. Poski oli ainut, mihin uskalsin hellästi koskea. Muualle minulla ei ollut asiaa. Kai tätä olisi sinä iltana voinut edes vähän miettiä, mutta koska olen vain ihminen, en voi tietää kaikkea etukäteen.

Toivoin joka ilta yksin ollessani, että se olisi ollut vain unta. Mutta se ei ollut. Syntini olin tehnyt ja yrittänyt hyvittääkin. Sen verran olin jo saanut aikaan, että minua ei ajettu enää tässä paikasta pois eikä minua hirtetty. Matka oli kuitenkin vasta alussa.

Nousin istumaan, koska en voinut enää olla makuuasennossa. Istualteenkin oli jo paha olla. Painoin pääni polviini ja yritin pitää itseni kasassa. Kaikki ajatuksen pyörivät päässäni niin nopeaan, etten ehtinyt ottaa niitä kiinni ajatellakseni.

Kuulin korvissani hänen huutonsa. Se särki korviani silloin ja särkee edelleen. En olisi saanut tehdä hänelle niin. Mutta nyt joudun siitä kärsimään. Minua pidettiin saastana, likaisena ja arvottomana.

Muistelin kuinka ihanaa häntä oli ollut pitää silloin. Nuoren naisen hiukset olivat kuin pellavaa, ääni kaunis ja vartalo niin lämmin. Muistan hänen kyyneleensä sen jälkeen. Ne olivat erilaiset kuin nykyään. Pienemmät ja sattuvammat. Ne tekivät haavoja.

Olin surun murtama. En tiennyt milloin loppuni tulisi, milloin pääsisin pois tästä kaikesta. Yksi asia kuitenkin oli varma. Kyyneleet eivät enää ikinä ole yhtä kamalat kuin silloin.

// pst. tykkään jos mulle kerrotaan mielipiteitä

Aw.. Jotenki tosi surullinen tarina. Jotenki tavallaan myös pelottava. Ei tiedä pitäisikö päähenkilöä halata vai juosta karkuun.

Sama...

Koskettava. Tunneliikutus on taitavaa. Käy jotenkin minä-hahmoa sääliksi, vaikka tekstistä tajuaakin, että hän on tehnyt jotakin, mitä olisi vaikea antaa anteeksi, jos joku olisi tehnyt sitä itselle. Hyvin etäinen "valonkajastus tunnelin päässä" lisää oikeastaan tarinan koskettavuutta.


Kaunis pikku tarina.