Ensilumi

Ei siis ole satanut vielä tänne, unohduin vain kirjoittamaan tätä. Toivottavasti pian sataa! (Sen kunniaksi vois tehdä geokätkön)

Ensilumi

Ja tässä minä nyt vain katson ikkunasta pihalle ja huomaan, että puut ovat pudottaneet kaikki lehtensä. Ruska on mennyt minulta aivan ohi. Pian sieltä alkaa tippua lumihiutaleita, yksi kerrallaan, hiljalleen... Niin kaunis, aivan kuin pommi pamahtaisi, ihmiset alkaisivat kirkua, huutaa ja juoksennella kuin päättömät kanat ja sitten. Hiljaisuus. He kääntäisivät katseensa taivaalle, ja huomaisisivat lumen. Siinä he seisoisivat, katsellen, miten lumi putoaa maahan. He tuntisivat hiutaleet kasvoillaan, silmäripsissään, hiuksillaan, käsillään, se laskeutuisi yllättäen hartioille. Vähitellen, hitaasti, heidän suunsa vääntyisivät hymyyn. Hymyyn, joka kertoisi enemmän kuin kukaan ikinä pystyisi selittämään. Suru ja tuska väistyisivät hetkeksi. Naiset iloitsisivat elossa olevista, lapsistaan, miehistään, ystävistään, sukulaisistaan. Lapset juoksentelisivat lumessa ja tuntisivat onnen kehollaan, rintamalla laskettaisiin aseet.
       "Hold your fire!" Päälliköt huutaisivat varmuuden vuoksi, vaikkakin kaikkien sotilaiden tuhruiset ja epätoivoiset katseet olisivatkin jo taivaalla. Heidän katseisiinsa syttyisi toivoa, ja kyyneleet alkaisivat virrata alas niin yhden jos toisenkin poskilla. Hymy hiipisi osalle heistäkin. Hiutaleiden leijuessa ajatukset pääsisivät sinne, mistä he olivat niitä pitkään, liian pitkään, yrittäneet pitää poissa.
       Maan peittyessä johonkin niin puhtaaseen, valkoiseen, koskemattomaan, viattomaan, he kaikki tietäisivät, mitä tämä merkitsisi. Sota olisi ohi.