OS: Pieni merenneito

Yayy, päätin sit tännekin jakaa tän mun tekstin pätkän. Alunperin tein tän koulutyötä varten, mutta nyt olisi suunnitteilla tehdä tästä isompikin tarina ---> kerro pois jos jaksaisit lukea. 
Pahoittelen jo etukäteen muutamista pitkistä ja sekavista lauseista, toivottavasti nautitte siitä huolimatta n___n


kiitän 

Anna oli kuin pieni merenneito, oli ollut jo ennen rooliaan. Hän oli jättänyt koulun taakseen voidakseen toteuttaa unelmansa, sillä hän oli aina tahtonut olla onnellinen. Ja vielä silloinkin, kun hän itki katkeria kivun kyyneleitä, hän väitti itselleen, että kipu lakkaisi vielä ja hän voisi olla täydellinen. Että hän voisi olla ballerina, vaikka jokainen askel tuntuikin lasinsiruilla kävelyltä. Mutta vaikka Anna oli hyvä valehtelemaan, edes hän itse ei uskonut moista kovin kauaa.
Tanssisali oli melkein tyhjä, siellä olivat vain Anna ja hänen peilikuvansa, kaksi paria sinisiä silmiä tuijottamassa suoraan toisiinsa. Vaikka hän ei ollut edes aloittanut tanssia, jalkoihin sattui jo, ja hän kärsi. Ja kun Anna viimein aloitti, se tuntui vielä pahemmalle. Se sattui niin paljon, että Anna pidätteli kyyneliä ja yritti laskea, milloin kivun pitäisi loppua. Mutta vaikka hän kuinka monta kertaa laski yhdestä kymmeneen ja kymmenestä yhteen ja yhdestä kymmeneen ei mikään loppunut, eikä hän tottunut kipuun.
Se oli hänen ja pienen merenneidon ero. Merenneito kitui niin kauniisti, että lopulta hän tottui kipuun. Häneen sattui, mutta hän ei vain osannut välittää, koska ilman kipua, ei hän voisi olla rakastettunsa kanssa. Mutta Anna ei kestänyt kipua, joka ei loppunut koskaan, hän vihasi sitä liikaa. Kipu oli totuus, joka peitti kaikki ne suloiset, ruusunpunaiset unelmat, joissa hän oli elänyt.
Kun viulut alkoivat jälleen soittaa ja niiden radion mekaaniseksi muutama ääni kaikui salissa, Anna ei enää jaksanut. Kipu oli liikaa, se sai hänet kyyryyn anomaan armoa ja itkemään lisää, kiroamaan jokaisen typerän haaveen, joka väitti, että jokainen sopisi ballerinan tiukkaan muottiin. Eikä kipu lakannut, vaikka Anna kuinka monta kertaa yhä uudestaan yrittäessään lopetti kesken kaiken, ja heitti vaaleanpunaiset balettitossunsa seinään ja lupasi, ettei enää ikinä laittaisi niitä takaisin jalkoihinsa.
Sitten hän peitti kasvonsa ja jäi odottamaan, että kipu lakkaisi, mutta se vain kasvoi, kun hän lopulta avasi silmänsä ja joutui katsomaan kaikkia niitä haavoja ja ruhjeita, mustelmia ja jälkiä, joita hänen koko kehonsa oli täynnä, joita tuli vain aina lisää, kun hän tanssi, sillä tanssi oli kaiken ydin, niin kivun kuin taiteenkin. Koska nuo kaikki jäljet olivat julma, puhdas totuus siitä, mitä hän ennen oli niin kovasti vaalinut ja rakastanut, eikä hän tahtonut uskoa sitä, vaikka hän toki tiesi sen. Ballerinat eivät olleet täydellisiä, heidät oli vain verhottu pitsiin ja helmiin, jolloin kaikki luulivat, että he olivat kauniita.
Anna ei ollut enää varma, kuinka kauan oli vain ollut ja istunut siinä. Aika oli hänelle vieras asia, hän ei kovinkaan hyvin osannut edes kelloa katsoa. Sen hän vain tiesi, että kun ovi aukesi, tulija oli Antja, jonka hoiviin hän oli niin kovasti pienenä tahtonut, oi, ihana-Antja, jota hän oli niin ihaillut.
Mutta kun Antja noukki balettitossut maasta vanhoilla, vakailla käsillään ja ne olivat taas Annan nuorissa, haavoittuvaisissa jaloissa, muuttui monien vuosien ihailu ja kunnioitus hiljalleen vihaksi. Ja kun Antja vilkaisi häntä kylmillä silmillään ja käski jatkaa, kuten aina, Annan oli tehtävä se, kuten hän aina teki. Koska jos hän ei jatkanut, Antja puhui. Ja kun Antja puhui, hän kertoi, ettei Annalla ollut vaihtoehtoja, että hänen menestyksensä oli tämän kivun varassa. Eikä Anna kestänyt kuunnella sitä, mielummin hän opetteli kestämään kipua, jota hän ei kuitenkaan oppisi kestämään, sillä haavat olivat sitä varten, että sattuisi, kuten silmätkin olivat kyyneleitä varten. Ja Annan jalat olivat täynnä haavoja, joista Antja ei välittänyt, sillä Antja tarvitisi Pientä merenneitoa balettiinsa, ei Annaa, johon sattui, sillä balleriinojen piti olla täydellisiä, eikä heihin sattunut.
Vain merenneidolla oli väliä, eikä Antja koskaan ymmärtänyt, että Anna Adelmannkin oli pieni merenneito, jonka jalkoihin sattui. Tai niin ainakin Anna sanoi itselleen, ja sen hän uskoi, sillä silloin hänen ei tarvinnut olla niin paljon balleriina, johon ei saanut ihmisten silmissä sattua.


Tässä lopussa myös muutamia suunnitelmia ja sutaisuja, joita syntyi, kun kirjoitin tätä. Tarinaa oli vähän vaikea kirjoittaa alkuun, eivätkä nämä pätkät lopulta kelvanneetkaan, mutta halusin kuitenkin jättää ne, jos niistä olisi myöhemmin hyötyä
Se sattui. Se sattui niin paljon, että Annan piti pidätellä kyyneliä ja laskea, milloin kivun pitäisi loppua. Mutta vaikka kuinka hän laski kymmeneen yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka hän lopetti ja repi vaaleanpunaiset balettitossut irti jaloistaan, ei kipu loppunut. Toki se hellitti aluksi julmaa, kovaa otettaan, mutta kun Annan oli lopulta avattava siniset silmänsä ja verillä olevat jalat, täynnä hiertymiä ja mustelmia, häneen sattui vain entistä enemmän.
Ja silloin hän lupasi itselleen, ettei enää ikinä laittaisi noita kirottuja tossuja jalkaansa, hän ei antaisi Antjan voittaa tällä kertaa. Mutta silloin kyseinen opettajatar astui sisään tanssisaliin, nosti kengät maasta vanhoilla, vakailla käsillään ja ne olivat taas Annan nuorissa, haavoittuvaisissa jaloissa ja häneen sattui. Eikä se ollut ensimmäinen kerta, eikä olisi viimeinenkään, niin paljon Anna sitä vihasi, ei balettia, vaan kipua, jonka tanssi toi mukanaan ja hän vihasi Antjaa, joka pakotti näkemään sen karun totuuden, ettei Annalla ollut muita mahdollisuuksia, kuin kipu.
Vielä pienenä Anna oli rakastanut tanssimista. Hän oli vaatinut päästä balettitunnille Antjan hoiviin, hän oli sanonut sitä unelmakseen. Ja siksi hän sitä kutsui vielä silloinkin, kun Antja pakotti jatkamaan, vaikka ei pystynyt. Anna oli vain tanssinut lisää ja vakuuttanut, että kipuun tottuisi.
Mutta ei sellaiseen kipuun tottunut. Se pisti jokaisella höyhenenkevyellä askeleella, se raateli sisuksia ja levisi. Se oli kuitenkin pakko kestää, koska muita mahdollisuuksia ei ollut. Anna ei ollut riittävän älykäs koulussa, joka oli vuosien kuluessa jäänyt taka-alalle. Hän oli vain ballerina.




”Olipa kerran merenalainen valtakunta ja merenneito, joka rakastajattarensa vuoksi muuttui ihmiseksi, mutta maksuksi siitä hän joutui luopumaan äänestään. Mutta merenneitoa ei ollut luotu maalle, kukaan ei voinut saada hänelle oikeita jalkoja. Joten siksipä hänen jokainen, pieninkin askeleensa tuntui siltä, kuin hän kulkisi lasinsirujen päältä”, vanha satu kertoi, mutta kun Annan oli kerrottava se sadoille ihmisille ilman sanoja, hänestä tuli merenneito.

*taputtaa*
Kaunista. Kerronta oli sujuvaa eikä minun silmiini pistänyt liian pitkiä lauseitakaan. Jäin vähän miettimään, olisiko tuo toinen osa ollut parempi vaiko ei. Saattaa johtua verestä ja kieroutuneesta mielestäni. Hyviä kumminkin molemmat, jatka ihmeessä!

JinxCastle12672 kirjoitti:*taputtaa*
Kaunista. Kerronta oli sujuvaa eikä minun silmiini pistänyt liian pitkiä lauseitakaan. Jäin vähän miettimään, olisiko tuo toinen osa ollut parempi vaiko ei. Saattaa johtua verestä ja kieroutuneesta mielestäni. Hyviä kumminkin molemmat, jatka ihmeessä!

Apuaa kiitos ihanaa, että pidit! itsekin kyllä tykkään toisesta osasta paljon, mutta kirjoittaminen sen kanssa tyssäsi koko ajan ja kun inspiraatio sitten loppui siihen oli pakko aloittaa uusi osa, kun tein tuota pienessä kiireessä  Toista osaa tulen kuitenkin melko varmasti käyttämään, jos alan syksyllä kirjoittamaan tuosta pidempää versiota.
Kiitos kuitenki vielä kerran, et arvaakkaa kui paljo toi piristi :*

Taidanpa ehkä kuitenkin arvata, sen verran olen itsekin kirjoitellut että hypin ympäri taloa kun wattpad-tarinaani oli alkuaikoina lukenut 10 ihmistä.